Luonnossa ”sen jonkin” jäljillä
Kirjailijanuraansa taustoittavassa esseessään Virginia Woolf toteaa, että taiteilijan on kyettävä ottamaan maailma vastaan kaikessa järkyttävyydessään. Woolf kirjoittaa: ”Pumpuliin kätkeytyy aina kuvio… koko maailma on taideteos..." Taiteilijaa, tutkijaa ja pappia kiinnostaa, kuka tai mikä saa aikaan nuo pumpuliin kätkeytyvät kuviot. Ketä tai mitä siis etsimme?
Etsimme sitä jotain rakastajiemme ja lastemme katseesta, puista puiden takana. Myös lumimiehen jäljittäjät havittelevat sitä. Joillekuille se jokin kelpaisi vaikka kuolleena, mutta valtaosa etsijöistä on viisaampia. Eivät he sellaista halua, vaan jotakin muuta. Toiset haluavat vain kohdata sen. Sen. Mikä siis on se jokin, jota kaipaamme ja jonka yritämme löytää luonnosta? Miksi juuri luonnosta? Miksi emme etsi sitä kerrostalojen teräspalkkien lomasta? Kyllähän teräksen, tiilen ja rappauksenkin molekyylit ovat luontoa. Niistä emme kuitenkaan yleensä etsi sitä. Sen sijaan hakeudumme metsiin, jokien äärelle, vuorille tai vaikkapa syrjäkujan päähän puistikkoon. Haeskelemme paikkaa, jossa voimme saada yhteyden tuohon tuntemattomaan, joka puiden sisimmässä piilee. Etsimme sitä myös taivaalta; aavikolta nousseista kumpupilvistä, joita vuorten huiput pitelevät otteessaan niin kauan kuin voivat.
Onko hinduismilla tälle jollekin nimi? Tunteeko atsteekkien jumala Huitzilopochtli sen? Johdattaako Buddha tien sen luo? Kannatteliko juuri se Kristusta vetten päällä? Se jokin on arvoitus, jolle ei ole vain yhtä nimeä, vaan tuhansia. Se on samanaikaisesti kaikkialla ja ei missään. Se viestii ikitammille ja vaahteran vesoille sienirihmaston kautta, se ajelehtii tummassa vedessä kaislikkoon, joka kannattelee sudenkorentojen hehkuvanpunaisia munaryppäitä, se kulkeutuu oksille, joilla mustarastaat laulavat. Se muhii mullassa. Se leijailee voikukan siemenissä kohti tuntematonta. Se kuiskailee syystuulissa ja asustaa tikkojen hakkaamissa koloissa, jonne ne varastoivat tulevaisuudentoivonsa. Kuuntele tuulen huilua, joka soi noissa koloissa: luonto laulaa itselleen. Onko tuo laulu olemassa? Tietenkin on, ja yhtä lailla se on mielikuvituksemme luomaa musiikkia.
Se jokin on olemassa, koska tahdomme. Tai ehkä se jokin tahtoo, että me olemme olemassa. Se jokin voi elää meissä tai ilman meitä. Meiltä se ei kuitenkaan kaipaa lupaa eikä hyväksyntää olemassaololleen. Ilman sitä ei ole kauneutta eikä rakkautta. Se saapuu siiveniskujen saattelemana. Se on valoa valon takana.
Kirjailija Richard Louv
Louv on käsitellyt ihmisen ja muun luonnon välistä suhdetta mm. kirjoissaan
Last Child in the Woods ja Our Wild Calling.