Kuka alastonkuvan omistaa?

Tähän näyttelyyn kootut naisvalokuvaajat ovat valinneet töilleen erittäin kiistanalaisen taiteellisen lajityypin. Toisin kuin muotokuva, maisemamaalaus tai historiamaalaus, alastonkuva ei ole tyhjä astia. Se on siirtynyt nykytaiteen maailmaan täynnä sekä kuvataiteessa idealisoidusta alastonhahmosta että pornografian, terveyden ja mainonnan maailmasta karttuneita merkityksiä ja mielleyhtymiä. Sosiaalisessa mediassa alkunsa on saanut sen tuorein versio – alaston selfie, jota monet pitävät aikamme klassisena alastonkuvana.

Kreikkalaisten veistosten idealisoiduista kehoista saakka alastonkuva on edustanut kauneuden ihannetta. Alussa se oli miespuolinen, mutta renessanssin jälkeen alastonkuvasta tuli termi, joka kuvasi nuorta ja täydellistä naisvartaloa. Valokuvien synnystä lähtien kameran välineekseen valinneet taiteilijat hyväksyivät tämän määritelmän orjallisesti. Bill Brandtin runolliset vertauskuvat n. vuodelta 1960 yhdistävät naisen pyöreät muodot aaltoileviin maisemiin ja ovat siten Giorgionen vuonna 1510 maalaaman ”Nukkuvan Venuksen” jälkeläisiä. Giorgionen maalauksen etualalla alastomana makaavan Venuksen muodot heijastuvat hänen takanaan kohoilevista kukkuloista.

Todellinen muutos tapahtui 1960-luvun lopussa, kun ikimuistoisen ja ymmärrettävän mantransa “henkilökohtainen on poliittista” innoittamat naistaiteilijat tuottivat uuden version alastonkuvasta ja ilmaisivat siinä poliittista uskoa omien kehojensa kautta. Kuvien periaatteena oli se, että poliittiset kannanotot osuvat maaliinsa ruumiillistuessaan. Valokuvaus oli tärkeää suurelle joukolle aikakauden feministitaiteilijoita, sillä toisin kuin maalaustaide, se ei ollut välineenä ollut vuosisatojen ajan miesten ‘omaisuutta’.

Tähän näyttelyyn kootut taiteilijat ovat noiden perinteiden sekä kehitysaskelten perijöitä. He käyttävät välineenään kuvataiteen lajityyppiä, joka muutaman viime vuosikymmenen aikana laajentuessaan on lisännyt politisoidun ja alastoman naiskehon idealisoidun täydellisyyden perinteiseen kuvastoon. Kun mukaan liitetään taidemaailman ulkopuolella syntyneet mielleyhtymät pornografiasta sosiaalisen median alastomiin selfieihin, on selvää, että alastonkuva on joutunut monien ryhmien kaappaamaksi.

Näin kiistanalaiseen kuva-aiheeseen liittyvien komplikaatioiden määrä on niin suuri, että valokuvaajamme edustavat tietynlaista sinnikästä itsepäisyyttä kieltäytyessään hyväksymästä köyttä, jolla joutuvat tasapainottelemaan. He kieltäytyvät hyväksymästä sitä, mikä on itsestään selvää. He kyseenalaistavat sen, mikä sovinnaisuuden mukaan on tavoiteltavaa, ja luovat alastomuutta, joka pyrkii kumoamaan miehisen katseen. He kääntävät mies- ja naispuolisen turvalliset luokitukset päälaelleen ja etsivät vaihtoehtoisia esitystapoja miespuoliselle. He valaisevat perinteistä sukupuoliajattelua ja paljastavat sen heikkoudet. He ehdottavat vaihtoehtoja median luomalle kehoihanteelle sekä klassiselle kauneudelle. He tutkivat naispuolisen halun luonnetta – naisia, jotka haluavat, eivätkä vain tyydy olemaan miehisen halun kohteita. Tuloksena on ajatuksia herättävä kokoelma naispuolisia kuvia siitä, mitä alastonkuvien kiistelty alue pitää sisällään on ja mitä se voisi olla.

Frances Borzello on brittiläinen taidehistorioitsija, taidekriitikko ja kirjailija, joka on teoksissaan käsitellyt mm. eurooppalaisten naistaiteilijoiden sosiaalista asemaa yhteiskunnan viitekehyksessä sekä naispuolisten omakuvien historiaa, ja tutkinut nykyaikaista alastonkuvaa taiteessa.