Vapauttakaa Venus

Kirjoittanut Aindrea Emelife

Venuksen on aika päästä vapaaksi. Naispuolinen alastonkuva on surrut – kutsunut syvänpunaisella damaskilla peitetyiltä käytäviltään satapäisten miehisten katseiden vaimentamana (toisinaan ne on kirjaimellisesti kuvattu osana asetelmaa). Se on etsinyt patriarkaalisen määritelmänsä ylittävää identiteettiä ja toimijuutta, ja hakenut viitekehyksekseen jotain muuta kuin pyöreävatsaisten kerubien kokoontumista tai miesvartijoiden joukkoa. Harva teema yhdistää vuosisatojen pituista taidehistoriaa yhtä kiinteästi kuin alastonkuva – mutta alastonkuvissa on muutakin kuin kiinteitä takapuolia ja raukeita katseita.

Venuksen syntymä – sekä maalaus että myyttinen syntytarina – synnytti naispuolisen alastonkuvan kaanonin. Rakkauden ja kauneuden myyttisestä jumalattaresta tuli hyväksyttävä viikunanlehti, vaikka sen yleisö tuijotti naista, joka oli täysin ilkosillaan. Suffragetti Mary Richardsonin rikki viiltelemästä Rokeby Venuksesta – joka on epäilemättä yksi taidehistorian katsotuimmista ja nähdyimmistä alastomista naisista – klassiseen Knidoksen Afroditeen, joka oli niin realistinen, etteivät miehet voineet olla suutelematta sitä – ja yhdessä erikoisessa tapauksessa rakastelematta marmorin kanssa – tämä näyttely todistaa, että alastonkuvassa on valtaa. Se herättää voimakkaimpia reaktioita ja paljastaa ihmisluonteen ja -seksuaalisuuden salaisimmat sopet.

Nyt Venus puhuu omasta puolestaan. Taiteessa alastomuuden kuvaukset ovat enimmäkseen olleet fiktion voitto faktoista. Ne ovat peittäneet puhtaan seksin kiusallisuuden ja sotkuisen epätäydellisyyden, mutta pitäneet yllä yltyvää täydellisyyttä ja virheettömyyttä eroottisen mielihyvän nimissä.

Nyt me ihmettelemme, mitä tapahtuisi, jos seksistä rypistynyt silkkikangas peittäisi makaavan alastonhahmon muotoja ja heijastuisi näkyviin maalatussa kainalokarvoituksessa? Voisiko Venus luopua stereotyyppisen kapeasta vyötäröstään ja virheettömästä posliini-ihostaan? Ja voimmeko me sallia sen helmiäispinnan hehkua myös eebenpuun tai kinuskin sävyissä?

Modernit kuvaukset ovat peittelemättömiä, levottomuutta herättäviä ja kiehtovia, ja ne esittävät upeasti identiteettiin, seksuaalisuuteen ja kauneuteen liittyvien pulmien piinaavaa kirjoa, joka on olennainen osa ihmisenä elämisen kokemusta.

Ymmärtääksemme naispuolisen alastonkuvan monimutkaista luonnetta meidän täytyy myös päätellä, että naiset – jopa täysin pukeissa olevat – ovat olleet jo pitkään harvojen stereotyyppien vankeina. Mutta entä queer-alastomuus? Jos haluamme ymmärtää alastonkuvaa täysin, meidän täytyy myös navigoida seksuaalisuuden ja sukupuolen binääristen määritelmien välisessä maastossa.

Haluamme sisua, hienotunteisuutta, kaikenlaisia sukupuolen tunnisteita. Uusi alastonkuva esittää kiusallisia kysymyksiä. Se on provosoiva ja vaarallinen, ja valtaa uusia alueita. Se on hämmentävä, hermoja raastava ja jännittävä. Se on täysin alaston ja suunniteltu kestämään nopeatahtisten, alati muuttuvien aikojemme väittelyitä ja ristiriitoja. Taidemaailma on kenties luopunut alastonkuvasta ennen aikojaan, mutta mullistavan linssin läpi uudelleen syntyneenä se on täynnä elämää.

Nyt enemmän kuin koskaan ennen keho on moderni pakkomielle, ja nykytaiteilijat paljastavat tietoisuutensa näistä ongelmista ja erimielisyyksistä. Se, mikä teki alastonkuvista hyväksyttäviä, ei enää kiinnosta ketään. Se katsoo taidehistorioitsija Kenneth Clarkin ‘epämukavia sävyjä’ suoraan silmiin ja riemuitsee. Se kieltäytyy leikkaamasta pois sopimatonta, vaan kohtaa pelkomme ja asenteemme epäröimättä.

Aindrea Emelife on taidekriitikko, kuraattori, taidehistorioitsija, kirjailija ja juontaja Lontoosta. Hänen kokoamansa projektit ja kirjat keskittyvät tutkimaan taidehistoriaa nykyaikaisen linssin kautta, tukemaan naistaiteilijoita ja tummaihoisia taiteilijoita, ja pohtimaan, miten taide voi muuttaa näkemyksiämme ja ymmärrystämme yhteiskunnasta.